Aamulla heräämme taas jo puolikuuden aikaan auringon noustessa, maisemat ovat tänäänkin mykistävän kauniit aamuauringossa. Mikon tultua suihkusta huomaamme sähköjen katkenneen. Samalla tajuamme, että lämpimän veden saanti on sähköstä riippuivaista, onneksi herra käytti kaiken lämpimän veden yksin… Onneksi tytöt eivät hikoile ja jos hikoilevatkin, niin se tuoksuu ihan ruusuilta tai mansikoilta.

Hotellista uloskirjautumisen jälkeen kokeilemme taas soittaa Suomeen ja tällä kertaa saammekin yhteyden aikaiseksi. Valitettavasti juuri samaan aikaan kyytimme saapuu, vieläpä etuajassa, ja joudumme tekemään pikapuhelun. Ehdimme vaihtaa vain muutaman sanan, mutta saamme kuitenkin kuulla Rikun ääntä ja kerrottua hänelle terveisiä isiltä ja äidiltä. Rikun äänen kuuleminen ei valitettavasti helpottanut ikävää laisinkaan, päinvastoin pahensi vain. Vielä jäi muutama minuutti puheaikaa Suomeen, joten täytyy yrittää soittaa vielä myöhemmin uudestaan.

Matka Arenalilta Monteverdeen Arenal-järven ympäri alkaa jo ensimmäisten kilometrien jälkeen tuntua kidutukselta. Tiessä tuntuu olevan enemmän reikiä kuin ehjää pintaa ja suoraa osuutta tiestä on turha etsiä. Reetalla kokeneena matkapahoinvoijana on täysi työ pitää aamupalat mahassa. Luulemme alkumatkan olevan pahassa kunnossa, kunnes tulemme kohtaan, jossa vesi on sorruttanut tien poikki. Joudumme kantamaan laukut sortumakohdan yli toiseen bussiin ja pääsemme jatkamaan matkaa. Sortuman jälkeen tie yllättäen paranee ja jatkuu kohtuullisena Tilaranin kaupunkiin asti. Tilaranissa pidämme pienen tauon, jonka jälkeen siirrymme todellisille pikkuteille ylös vuorille. Kärrypolku on näille teille ylistävä kuvaus, mutta parempaakaan sanaa ei taida olla. Tämän matkan jälkeen sisäelimet tuskin ovat alkuperäisillä paikoillaan, siinäpä on sitten aikanaan jollekin lääkärille ihmeteltävää. Muut matkustajat puhuvat vain espanjaa ja kuljettajankin englanti on melkoisen tuskaista vääntämistä, joten keskustelua ei juuri muiden kanssa synny.. Kuljettajalle kuitenkin bonuspisteet kovasta yrityksestä ja positiivisesta asenteesta. Kuljemme loppumatkasta kuljettajan kotiseuduilla ja näemme hänen kotitilansa sekä kahvipellon, jolla hän on aikanaan työskennellyt. Pääsemme myös maistamaan kahvipensaan marjaa ja kaivamaan sen sisältä ns. kahvipavut eli marjan siemenet.

Ikuisuuden (4,5 tuntia) kuluttua saavumme Santa Elenan kaupungiin, josta jatkamme vielä muutaman kilometrin verran Fonda Vela hotellille aivan Monteverden luonnonpuiston portin läheisyyteen. Vastaanotossa saamme intensiivikurssin paikallisista aktiviteettimahdollisuuksista, osa oikein mielenkiitoisiakin. Huoneeseen päästyämme olemme pudottaa silmät päästämme, huone on todella iso ja näyttävä. Huomaamme, että meille onkin varattu viimeiseen majapaikkaan ns. junior suite eli pieni sviitti. Ei paha homma laisinkaan.

Lyhyen asettumisen jälkeen lähdemme varaamaan huomiselle aamulle opastettua retkeä luonnonpuistoon, jätämme vielä hurjemmat aktiviteetit harkintaan. Lähdemme kävellen läheiseen meijeriin, jos sieltä löytyisi vaikka hyvää jäätelöä. Lyhyen kävelyn jälkeen pääsemme valitsemaan herkullisen kuuloisista vaihtoehtoisista jäätelömauista mieluisemme. Jäätelöt ovat todella loistavia, suosittelemme maistamaan jos satutte täällä päin liikkumaan.

Ilma on viimeinkin sopivan leppoisa suomalaiseen makuun eli noin 20 asteista. Päätämme jatkaa matkaa jalkaisin Santa Elenaan asti vaikka matkaa onkin 4 kilometriä. Vajaan tunnin kävelyn jälkeen saavumme perille erinäisten mutkien kautta. Käymme katsomassa parhaat päivänsä nähnyttä härkätaisteluareenaa ja kuljemme paikallisen asutuksen läpi menevää juuri ja juuri kulkukelpoista reittiä, joka Reetan mielestä muistutti enemmän likaojaa kuin tietä. Santa Elenaan saapuessamme pilvet alkavat työntymään kaupunkiin ja sadetta on varmasti luvassa. Käymme shoppailemassa ja katselemassa muutenkin paikkoja, lopuksi päädymme syömään Morphos nimiseen ravintolaan. Ravintolaa on Lonely Planetin oppaassa kehuttu hyvistä ja suurista annoksista, eikä turhaan. Jälkiruoaksi käymme kahvilassa juomassa paikallista kahvia, ihan hyvää oli vaikkemme erityisiä kahvin ystäviä olekaan. Lopuksi on taas aika käydä supermarketissa ostoksilla, tällä kertaa joudumme oikein jonottamaan perjantai-illan kunniaksi.

Kaupunki näyttää unenomaiselta pilvien ja laskevan auringon värjätessä sen oranssiksi. Sateen uhka on liian ilmeinen, jotta lähtisimme kävelemään takaisin hotellille, joten päätämme ottaa taksin. Ongelmana on se, että kaupungissa tuntuu olevan vain pari-kolme virallista taksia ja ne ovat koko ajan varattuina. Epävirallisia takseja on kyllä tarjolla pääkadun varrella runsaasti, mutta meillä ei ole tietoa uskaltaako niitä käyttää. Kun virallisia takseja ei odottelusta huolimatta tunnu löytyvän, päätämme uskaltautua epävirallisen kyytiin. Matka sujuu ongelmitta ja pääsemme turvallisesti hotellille vesisateen vain koko ajan voimistuessa.