Syksyllä kovasti suunniteltu laskettelumatka Verbieriin on nyt takana (itseasiassa melkein jo pari kuukautta sitten). Toisaalta eihän sitä matkasta kannata kirjoittaakaan, kunnes kaikki tapahtumat on saatu loppuun. Nyt nimittäin alkaa vasta olla sellainen olo, että oikean jalan polvi on taas täydessä pelikunnossa. Palaan tapahtuneeseen myöhempänä tarkemmin alla olevassa päiväkirjanomaisessa matkaraportissa.
Matka alkoi lauantaina päivällä 18.3.2006 ja illalla myöhään saavuimme puolentoista tunnin bussimatkan jälkeen Verbieriin. Majoituspaikkaan siirtymistä saimmekin odotella vielä sen jälkeen ulkona reilut puolituntia Elämysmatkojen rajallisen kuljetuskapasiteetin johdosta. Tunnelma oli mielenkiintoinen suuren tavaramäärän kanssa kylän reunalla keskellä yötä 🙂
Sunnuntaina tutustuimme aamusta rinteisiin Jennika-nimisen oppaan johdolla ja iltapäivällä Pette vei meidät melkoisen epämiellyttävään paikkaan hiihtotaitojen katsastamista varten. Rinne ja sinne siirtyminen oli seurueemma joillekin jäsenille aivan turhan vaativa, joten puheet off-piste laskemisen peruskurssista (jona reissua mainostettiin vielä Ski-Expossa) saattoi heti unohtaa. Iltapäivä jätti valitettavasti lähtemättömät henkiset arvet em. henkilöille. Hieman kurja aloitus reissulle, jota kaikki olimme innolla odottaneet.
Maanantai menikin sitten kokonaan lumivyörykoulutuksen parissa. Aamupäivän harjoittelimme piipparietsintää teoriassa ja käytännössä. Paljon aikaa käytettiin myös useamman uhrin etsintään liittyviin ongelmiin. Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan lumivyöryjen kannalta oleellisiin maastonmuotoihin ja niissä merkeissä tulikin Verbierin laakson alueella laskettua runsaasti. Kaiken kaikkiaan todella hyödyllinen päivä ja havainnolliset opetusmenetelmät sekä harjoitukset auttoivat asioiden omaksumisessa.
Tiistaiksi oli meidän ryhmällemme sovittu opastettua laskemista rinteiden ulkopuolella, mutta Petten vatsataudin vuoksi suunnitelmat muuttuivat heti aamusta. Korvaavana ohjelmanumerona Kimmo ”Skipe” Oivo ja Arto ”Ape” Majava lähtivät näyttämään Verbierin alueen herkkupaikkoja rinnealueella ryhmällemme koko päiväksi. Hyvien kannustajien avulla uskaltauduin haastamaan taitojani uskomattomiin paikkoihin (mm. Plan du Fou’n ski-route) ja myös kumpareita tuli laskettua vähintäänkin yhden päivän tarpeiksi Col de Gentianes’n jäätiköllä. Kaiken kaikkiaan päivästä muodostui yksi viikon upeimmista, eikä vähiten loistavien ”oppaiden” vuoksi. Päivän aikana tuli opeteltua uusia tekniikoita Apen ja Skipen ohjauksessa, mm. jyrkän rinteen käännöstekniikka kehittyi huimasti ja yleensäkin laskuun tuli reilusti lisää vauhtia itseluottamuksen kasvaessa.
Keskiviikkona pääsimme lopulta Petten kanssa opastukselle ja mukaamme lähti Arska kuvaamaan videomateriaalia (tuskin tulee voittoa hiihtovideokisassa sillä materiaalilla). Päivä aloitettiin pitkällä nousulla ja siirtymällä Hidden Valley’hin, joka on aivan loistava paikka. Rinne on juuri sopivan jyrkkä ja lumi oli lähes koskematonta, vaikka lunta ei ollut tullut pariin viikkoon. Hidden Valley’sta pois tultaessa jouduimme ylittämään maanvyöryn, joka oli vienyt paikalla aiemmin olleen tien mukanaan. Vyörypaikan ylitykseen saatiin merkittävästi lisäjännitystä, kun Arska laittoi itsensä pahaan paikkaan ja päätyi Petten ”pelastettavaksi”. Seuraava ohjelmanumero saatiin, kun Heikki tiputti hanskansa maanvyöryyn ja Pette ystävällisenä miehenä lähti pelastamaan sitä. Oli sen verran rankka pelastusoperaatio, että Petteä ei paljon sen jälkeen jututtanut. Iltapäivällä kävimme vielä kiipeämässä ja laskemassa Stairway to Heaven’in, olipa muuten pirun rankka nousu pitkän laskupäivän päätteeksi, mutta onneksi upea lasku korvasi vuodatetut hikipisarat ja päästetyt kirosanat. Tyttöjen ryhmä kävi laskemassa Lionel-nimisen oppaan kanssa Rock Gardenin, mutta lasku ei ollut tyttöjen mieleen. Sunnuntain epäonnistuneet laskut olivat vieneet itsetunnon matalaksi ja uskoa omiin taitoihin ei ollut, laskeminen oli sitten sen mukaista ja mustelmia syntyi.
Torstaina ohjelmassa oli ryhmien sekoittaminen ja minä päädyin toiseen ryhmään laskemaan, kun suurin osa seurueestamme. Saimme oppaaksemme Jimmy Oden’in (How to adapt to the mountain -kirjan kirjoittaja), joka oli kaikin puolin todella loistava opas, vaikka onkin ruotsalainen. Aamu lupasi hyvää laskua, kun rinteessäkin oli vähintään 5 cm yöllä satanutta puuteria. Offareilta sitä löytyikin paikoitellen puoleen sääreen. Päivän aikana laskimme Verbierin alueen laidalta toiselle, aloitimme Attelakselta alas tuolihisseille, sielä nousun jälkeen Mt Gelen seinää Jumbolle, seuraavaksi suuntana oli Highway to Heaven, josta pienen tauon jälkeen ohjelmassa oli Greppon Blanc skirouten oikealta puolelta laskeminen tien varressa olevalle asuntovaunulle. Asuntovaunu toimii kioskina, koska reitti on hyvin suosittu ja sieltä pääsee takaisin vain kerran tunnissa menevällä bussilla. Kioskin myyjä tarjoaa myös taksipalvelua bussista juuri myöhästyneille, kuten meille. Greppon Blancilta alastulon alkupuolella väänsin jotenkin omituisesti oikean polveni, joka alkoi samantien oireilla voimakkaasti. Oikeallepäin kääntyminen nosti kyyneleet silmiin ja Jimmy harkitsi jo pelastushelikopterin tilaamista, koska se oli laskemisen lisäksi ainoa vaihtoehto pois. Päätin kuitenkin hammastapurren laskea alas mahdollisimman pitkään ja lopulta jaksoin kivuissani laskea alas asti. Lounaan jälkeen suuntasin sitten suoraan majapaikkaan, koska laskeminen oli yhtä tuskaa.
Perjantaina oli sitten taukopäivä ja sitä vietimme käytännössä lepäillen ja lueskellen (uusi Harry Potter oli ostettu juuri lähtöä edeltävänä päivänä).
Lauantaina heräsimme sateen ääniin ja huomasimme yöllä myös kylään sataneen runsaasti lunta. Se tarkoitti, että ylhäällä olisi puuteria reilusti. Vaikka oli lähtöpäivä ja polvi kipeä, niin tällaista keliä ei voinut jättää väliin. Ei muuta kuin kamat päälle ja nousimme lähes ensimmäisinä ylös vuorelle. Rinteissä oli vähimmilläänkin 10 cm puuteria ja aivan rinteiden viereisillä offareilla jopa polviin asti. Vietimme todella upean aamupäivän Attelaksen ympäristössä ja Mt Gelen seinämällä. Reetakin innostui pehmeästä lumesta ja palasi offareille epäonnisen alkureissun jälkeen. Parista kaatumisesta huolimatta oli kuulemma mukavaa laskemista, toivottavasti into palasi ja ensi vuonna saan taas hyvän matkakumppanin vaimostani. Iltapäivällä olikin aika pakata loput tavarat, siivota asumus ja palata kohti kotia.
Loppuun voisi todeta, että henkilökohtaisesti pidin matkasta ja laskeminen oli pääasiassa hyvää, mutta Reetan tuntemukset eivät olleet aivan yhtä positiiviset. Kokemustemme perusteella voin todeta, että Verbier ei todellakaan ole sopiva paikka vapaalaskun opetteluun, mutta enemmän laskeneille se on paratiisi. Lyhyelläkin kiipeämisella ja siirtymillä pääsee koskemattomaan lumeen.
Ensi vuoden matkan suunnittelu on jo alkanut, mutta tässä vaiheessa on turha kirjata mitään tarkempaa, koska vaihtoehdot ovat vielä niin levällään. Keskusteluissa on esiintynyt kaikkea Libanonin ja perhematkan väliltä…
