Avainsana-arkisto: Norja

Norja 8. päivä

Perjantai 3.6.2011
Reitti: Peer Gynt tietä pitkin pohjoiseen ja Vinstran, Ringebun sekä Koppangin kautta Trysilelva Campingiin
Ajoaika: 4h 09min
Ajomatka: 290 km
Keskinopeus: 70 km/h

Tulipa taas todistettua, että unenlaatuun kannattaa panostaa, sillä reissua varten päivittämäni retkeiluvarusteet takasivat minulle koko matkan parhaat unet. Naapuriteltasta sen sijaan kuuluu epämääräistä valitusta kylmyydestä ja muusta epämukavuudesta. Suoritimme aamutoimet aurinkoista maisemaa ihaillen ja tunnelma oli viivyttelevä, ilmeisesti alitajunnassa kumpikin tiedostimme matkan lähestyvän loppuaan ja pyrimme venyttämään jokaista hetkeä. Pakko oli kuitenkin lopulta pakata leiri pyöriin ja ottaa viimeiset kuvat majapaikalta.

Jatkoimme matkaa Peer Gynt -tietä pohjoiseen ja saavutimme tien korkeimman kohdan, jossa oli “pakko” pysähtyä ottamaan taas muutama valokuva. Tie jatkui upeiden maisemien keskellä vielä hetken aikaa, mutta yllättäen renkaiden alle ilmestyikin asfalttia. Olimme saapunut tien yhdelle maksupisteelle Gålån kylään, joka paljastuikin jonkinlaiseksi talvilomakohteeksi. Hetken etsittyämme löysimme Peer Gynt -tien jatkon Gålåsta eteenpäin, mutta tie ei enää kulkenutkaan ylängöllä vaan oli ihan tavallinen hiekkatie. Olo oli hiukan pettynyt ja päätimmekin jättää tien loppuosan väliin. Suuntasimme taas asfaltille ja kohti Vinstran kaupunkia, josta jatkoimme matkaa kohti Ringebuta. Ringebusta lähtee koilliseen tunturinylitystie Fv 385, jolta on mahtamat maisemat Rondanen alueen vuorille. Mutta vielä mahtavampaa näin ajoreissulla oli itse ko. tie, joka kulki kivien ja matalien kasvien peittämän alueen läpi mutkien ja suorien vuorotellessa mukavalla tavalla. Tunturin ylityksen jälkeen ajoimme Koppangin keskustaan ostamaan korvavahaa apteekista (koska korvat eivät enää sietäneet korvatulppien käyttöä) ja nauttimaan lounasta paikalliseen tex-mex-ravintolaan.

Matkalla tunturitieltä Koppangiin olimme ajaneet pitkin tietä nro 3, joka oli aivan liian iso ja suora moottoripyörällä ajettavaksi, joten Koppangista jatkoimme kohti etelää pienmpää tietä Fv 606 pitkin. Renan kohdalla otimme suunaksi Trysilin, jossa oli tarkoituksemme viettää viimeinen yö Norjassa. Trysilissä on Norjan suurin laskettelukeskus ja koko kylä on rakennettu tukemaan vain ja ainoastaan tätä tarkoitusta. Ehkä joskus aikanaan se on ollut tavallinen kylä, mutta nyt tunnelma oli hyvin laskettelukeskusmainen. Löysimme kylän etelälaidalta mukavan oloisen leirintäalueen, jossa pienestä remontoinnista huolimatta meidät otettiin avosylin vastaan. Naapurimökkiinkin majoittui motoristeja, mutta ystävällisistä tervehdyksistä huolimatta ruotsalaiset kollegamme eivät sen tutummiksi illan aikana tulleet. Taisimme olla itse kukin tyytyväisiä jo olemassa olevaan matkaseuraan 🙂

Norja 7. päivä

Torstai 2.6.2011 (helatorstai)
Reitti: Kongsbergistä Lillehammeriin pienempiä teitä ja sieltä Skeikampenin ohitse Peer Gynt tien varrelle telttailemaan.
Ajoaika: 6h 13min
Ajomatka: 352 km
Keskinopeus: 60 km/h

Hotellitasoinen aamiainen onkin aika raskas, kun on muutaman aamun käynnistänyt juoman ja hedelmän avulla. Kunnon saksalaiseen tapaan ahdamme kuitenkin itsemme täyteen munakokkelia, nakkeja, paahtoleipä ja ties mitä muuta. Jos nälkä ihan heti yllättää niin on kyllä ihme. Reippain mielin ja täysin vatsoin pakkaamme kamat pyöriin ja suuntaamme kohti päivän seikkailuita.

Kovin pitkälle ei tarvitse ajella, koska ensimmäisenä kohteena on muutaman sadan metrin päässä oleva museokompleksi, jossa tarkoitus on tutustua norjalaiseen aseteollisuuteen, hiihtoon, rahan valmistuksen saloihin sekä työhön hopeakaivoksissa. Jätämme arvokkaimman osuuden matkatavaroista ja ajovarusteet lipunmyyntiin viehättävien neitokaisten huomaan ja suuntaamme itse museon syövereihin. Tutuksi tulevat 1800-luvun lääkärin työkalut, hiihtovoiteet kuin sotilasteknologiakin. Museoista mielenkiintoisimmaksi osoittautuu rahapajan ja hopeakaivosten toimintaan liittyvät, asemuseon ollessa hiukan vaisu ja hiihtomuseon osoittautuessa kokoelmaksi pokaaleja ja vanhoja hiihtoasuja. Hiukan hymyilytti isot pokaalit, jotka oli voitettu noin sata vuotta sitten jossain Keski-Euroopan itäosissa pidetyissä avoimissa mestaruuskilpailuissa. Mahtoikohan muut kuin norjalaiset osallistujat edes tuntea mäkihyppyä lajina ennen ko. kisoja?

Kun museon myymälästä vielä saatiin vielä ostettua tuliaisia, oli aika lähteä keräämään taas kilometrejä taakse. Suuntana oli nyt Lillehammer ja samalla siirtyminen alkuperäisen reittisuunnitelman maisemiin. Tavoitteena oli tälläkin kertaa matkata pienempiä teitä pitkin ja vältellä tylsiksi osoittautuneita pääväyliä. Varsinainen helmi löytyi teiden 7 ja 243 väliltä, jossa kulkee luonnonpuiston reuna-alueilla maksupuomein rajattu hiekkatie. Tien pääura yhdistää kaksi saman kunnan alueella olevaa taajamaa itä-länsi suuntaisesti, mutta tien keskivaiheilta erkanee sivu-ura pohjoiseen. Tätä sivu-uraa pitkin pääsee luonnonpuiston sisälle ihan luvallisesti, mutta se ei ilmeisesti ole enää aktiivisesti hoidettu. Näin ainakin olin ymmärtävinäni norjankielisestä lapusta ilmoitustaululla. Tavallisella perheautolla ei tielle ole mitään asiaa, moottoripyörässäkin on syytä olla normaalia korkeampi maavara. Välillä tie kulkee rinteessä puiden latvojen reunustaessa sitä ja toisaalla taas kuljetaan kapean solan läpi, jossa tien vierusta on täynnä lohkareita. Kun pahin on takana ollaankin luonnonpuiston ylpeyden, eli Bukollen-tunturin juurella, jossa sivu-ura liittyy puistoon pohjoisesta päin tulevaan kulkuväylään. Tästä eteenpäin onkin sitten leppoisaa hiekkatietä ja maisematkin muuttuvat vähemmän jylhiksi.

Vaikka suunta ei ollutkaan lopulta kaikkein komeimpien vuonojen äärelle, niin lautalle oli kova hinku. Norjan neljänneksi suurimman järven Randsfjordenin yli kulkee lautta, mutta pahaksi onneksemme se liikennöi pyhäpäivinä vain rajoitetusti ja helatorstaina ei valitettavasti lautalle ollut asiaa. Lauttarannassa meitä yritti opastaa norjalainen motoristipariskunta, joka tiukasti väitti lautan kulkevan, vaikka lauttarannan ilmoitustaululla toisin luki. Aikamme kinasteltuamme hekin taisivat uskoa, että ilman kuljettajaa oleva lautta tuskin ihan äkkiä liikahtaa, joten erkanimme omiin suuntimme unohtaen lauttakyydin. Järven länsipuolta kulkikin oikein mukava tie, jota pitkin oli nautinnollista ajella kohti pohjoista. Dokkassa pidimme pienen tauon ja suunnittelimme reittiä loppupäiväksi, vakaana aikomuksenamme majoittua Lillehammeriin.

Tie numero 250 Dokkasta Lillehammerin kulmille olikin melkoinen pikataival vuorten yli ja mutkista ei ollut pulaa. Ajelimme tietä omasta mielestämme oikein reippaalla otteella, mutta norjalaiset autoilijat ja ennen kaikkea yksi iso BMW R1200GS Adventure osoittivat luulomme vääräksi. Vauhdit tuntuivat olevan paikallisilla sitä tasoa, että kaikki huhut norjalaisten poliisien tiukasta rangaistuskäytännössä alkoivat kuulostaa legendoilta. Meillä kun ei kuitenkaan ollut kiire, niin emme päättäneet seurata esimerkkiä. Vuoren ylityksen jälkeen Lillehammer näkyi jo etäältä ja toiveikkaina odottelimme jo majapaikan löytymistä. Vapaista mökeistä ilmoittavia viittoja ei liiemmin tien varsilla näkynyt, joten suuntasimme Lillehammerin leirintäalueelle tiedustelemaan majapaikkkaa. Vapaana oli vain neljän hengen mökkejä ja melkoisen kovaan hintaan. Kun hintaneuvotteluista ei tullut mitään, päätimme jatkaa matkaa. Pizza/kebab-tyyppisen päivällisen jälkeen jätimme Lillehammerin taaksemme ja suuntasimme kohta Skeikampenin laskettelukeskusta.

Emme me laskettelemaan olleet menossa Skeikampeniin, siellä vain sijaitsee Peer Gynt Vegenin alkupää. Kyseessä on tunturiylängön ylittävä yksityinen hiekkatie, jolta on upeat maisemat niin Jotunheimin kuin Rondanenkin alueen suurille vuorille. Tien varrelle on vuosien varrella kertynyt erilaisia maja- ja ruokapaikkoja, mutta niitäkään emme olleet etsimässä. Tarkoituksenamme oli nimittäin löytää ylängöltä mukava paikka telttayötä varten, joten heti kun tie oli noussut ylös aloimme telttapaikan etsinnät. Muutaman kilometrin jälkeen löysimmekin oikein idyllisen paikan kahden lammen läheltä.

Telttojen pystytyksen aikana heitimme huulta läheisen huipun valloittamisesta ja hiukan väittelimme tähän tarvittavasta ajasta. Kuten niin usein käy, niin vastauksen löytämiseksi olimme pakotettuja testaamaan asian. Otimme siis iltaohjelmaan vielä pienimuotoisin tunturivaelluksen puron ylityksineen kaikkineen. Kävi ilmi, että allekirjoittaneen arvio oli lähempänä oikeaa, mutta siihen päästäksemme pidimme kyllä aika reipasta tahtia yllä. Voi olla, että Sakun arvion mukaisella kulkutahdilla olisi jaksanut nauttia huipun maisemista hiukan enemmän 🙂

Norja 6. päivä

Keskiviikko 1.6.2011
Reitti: Ajelua pienempiä teitä pitkin Kongsbergin retkeilymajalle
Ajoaika: 3h 55min
Ajomatka: 246 km
Keskinopeus: 63 km/h

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena ja mieli oli korkealla, koska kumpikin kuljettaja alkoi olla kipujensa kanssa sujut. Illan suunnittelujen aikana oli syntynyt päätös palata Kongsbergiin ja viettää siellä hiukan aikaa. Kamat kasaan ja pyöriä pakkaamaan. Helpommin sanottu kuin tehty, kun vihainen kyhmyjoutsen esittelee uhkaavia eleitään. Kun kerran oli jo suihkupolettien kanssa sikailtu, niin jatkoimme samalla linjalla. Toisen pakatessa pyörää, toisen tehtäväksi jäi joutsenen pitäminen etäällä puutarhaletkun avustuksella. Hiukan ohi lipuneet veneilijät pyörittelivät päitään, mutta ei meillä ollut nyt aikaa jäädä keksimään hienovaraisempia keinoja herra joutsenen rauhoittamiseksi. Ja ei kai vesilintu nyt vesipisaroista pahasti voi siipeensä ottaa?

Valitsimme taas reitillemme hiukan pienempiä teitä ja Arendalin kaupunkivilinän ruvettua jo ahdistamaan oli rentouttavaa päästä taas hiukan syrjemmälle. Kävimme pikaisesti tutustumassa mm. Telemark-kanavaan. Mukavien mutkateiden jälkeen saavuimme Notoddeniin, josta piti olla enää pikkumatka Kongsbergiin. No matkaa ei paljoa ollukaan, mutta asfalttitöiden jonotusten ja ruuhkien myötä aikaa meni runsaasti arveltua enemmän. Kongsbergiin saavuttuamme päätimme majoittua Kongsberg Vandrerhjemiin, joka olikin yllätykseksemme ihan hotellitasoinen majapaikka, valitettavasti myös hinnaltaan. Halusimme kuitenkin majoittua lähelle keskustaa, koska toiveena oli päästä nauttimaan kunnon ravintolaillallinen, joten päätimme investoida majoitukseen hiukan enemmän. Ja ainahan meillä on mahdollisuus kompensoida tämä yö nukkumalla seuraava teltassa.

Majoittumisen ja pienimuotoisen siistiytymisen jälkeen suuntasimme miehekkäille pihveille joen rannassa olevaan Big Horn Steak Houseen. Pihvi oli hyvä, mutta hinta ihan järkyttävän korkea. Ruoan jälkeen otimme pienen kävelylenkin ja ihailimme kaupungin läpi virtaavaa koskea monesta suunnasta. Kamerat räpsyivät kuin muotinäytöksessä hetkittäin. Myös kaikki ohi ajaneet tai parkissa olleet muut matkaendurot saivat jakamattoman huomiomme. Virittäytyminen oli näköjään viimeistään nyt juurikin optimaalinen. Iltalenkin jälkeen oli aika soitella läheisille ja lopulta kääriytyä pitkästä aikaa lakanoiden väliin nukkumaan. Aamulla olisi herätys ihmisten aikaan, ensimmäinen lämmin aamupala ja retki paikalliseen museokompleksiin.

Norja 5. päivä

Tiistai 31.5.2011
Reitti: Tuddalista Dalenin kautta kohti Arendalia ja Nidelv Brygge og Campingia
Ajoaika: 5h 28min
Ajomatka: 319 km
Keskinopeus: 61 km/h

Edellisen päivän jäätyä kilometreiltään vähäiseksi oli pakko muuttaa (jälleen) reittisuunnitelmaa ja jättää Lysebotn tulevia reissuja odottamaan. Otimme suunnan kohti Dalenia, joka hiukan yllättäen sijaitsee lähes merenpinnan tasolla. Näin ollen laskeutuminen kylään tapahtuu melkoisen serpentiinitien kautta, melkein jo jännitti hetkittäin. Matkalla näimme reissun ensimmäisen sauvakirkkomme, mutta ainakaan allekirjoittaneesta se ei ollut kovin loistelias yksilö. Taas oli ruokapaikan etsiminen varsinaista seikkailua ja lopulta kylästä löytyi yksi riistohintainen grilli. MP-Maailma -lehti kehui artikkelissaan samaista grilliä hyväksi, mutta ilmeisesti olivat vierailleet siellä eri kokin työvuorolla, koska nyt ruoka jätti muistojen sijaan enemmänkin trauman kaltaisen jäljen sieluun. Ruokailun yhteydessä oli aikaa tutkailla kartaa ja miettiä seuraavaa etappia. Alunperin suuntanamme piti olla Kristiansand, mutta se vaihtui tuskallisen hitaan etenemisen seurauksena Arendaliksi. Oppaiden ja karttojen perusteella Arendalin alueella vaikutti olevan leirintäalueiden keskittymä, joten eiköhän sieltä majapaikka löytyisi helposti.

Pian Dalenin jälkeen valitsimme hiukan pienemmän tien tylsistymisen välttämiseksi ja nyt jos koska palkittiin reittivalinta ruhtinaallisesti. Fyresdalin jälkeen tie seurasi järvenrantaa välillä alhaalla, mutta pääasiassa useiden satojen metrien korkeudessa. Näkymä oli mielenkiintoinen, kun ajoimme korkeuksissa järven yllä ja allamme lipui pieniä pilviä pitkin järven täyttämää laaksoa kuin laivat ikään. Loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen tie sukelsi pienen solan läpi seuraavaan laaksoon, jossa matka jatkui alaspäin. Ylinopeutta ajava kuski olisi saattanut tehdä saman hieman hallitsemattomammin, koska heti solan jälkeen tie teki jyrkän käännöksen vasemmalle niin yllättäen, että ilman liikennemerkkejä sen olisi tajunnut aivan liian myöhään. Reitti suoraan olisi ollut varmasti kohtalokas. Loppumatka kohti Arendalia tapahtui aika tylsissä maisemmissa ja mieli olikin jo valmis majapaikan mukavuuksiin.

Kun olimme ensin todenneet kartan ja todellisuuden suuret eroavaisuudet leirintäalueiden määrän ja sijainnin suhteen, löysimme parin epäröinnin jälkeen lopulta Nidelv Brygge og Campingiin ja saimme sieltä itsellemme huoneen sisävessalla(!) ja joenrantamaisemilla. Viereinen ravintolakin hiljeni ajoissa, joten rauhalliset yöunet oli taattu.

Pientä kommellusta sattui kuitenkin peseytymisen osalta, koska tällä leirintäalueella ei ollutkaan kolikoilla toimivat suihkut vaan niitä varten olisi pitänyt ostaa erityisiä poletteja vastaanotosta. Vastaanoton ollessa kiinni, ja kun sisäänkirjautuessa asiasta ei oltu viitsitty mainita, alkoi hiukan harmittaa. Mutta eipä jää insinööri toimettomaksi pienten vastoinkäymisten edessä. Hiukan kun tarkemmin tutkimme polettiautomaatteja, huomasimme yhden niistä olevan hiukan rikki ja mahdollistavan polettien “kierrättämisen”. Poletit siis sieltä ja suihkuun. Aamulla kun lähdimme oli vastaanotto edelleen kiinni, joten ei päästy silloinkaan maksamaan suihkujamme. Ehkä tämän verran saa syntiä yhdellä reissulla tehdä?

Norja 4. päivä

Maanantai 30.5.2011
Reitti: Tutustuminen Rjukanin kylään, Vemorkin raskasvesitehtaaseen ja siirtymä ylängön yli Tuddaliin yöksi, lisäksi paljon edestakaisin ajelua.
Ajoaika: 3h 19min
Ajomatka: 163 km
Keskinopeus: 49 km/h

Maanantai-aamu valkeni aurinkoisena ja miehet olivat edelleen lopen väsyneitä edellisten päivien ajeluista. Lähtö venyi hiukan suunniteltua myöhäisemmäksi ja mökin siivouskin tapahtui hiukan kevennetyn mallin mukaisesti. Lopulta kuitenkin oltiin valmiina jatkamaan matkaa, joten koneet käyntiin ja menoksi. Hetken matkaa ajettuamme tie 364 alkoi siirtymään selvästi aiempaa korkeammalle ja yhtäkkiä saimmekin ensi kosketuksemme norjalaisiin vuoristoteihin serpentiinimutkineen kaikkineen. Maisemien ihastelulta saimme juuri ja juuri edettyä, vaikka kuvaustaukoja tulikin aika runsaasti. Matkalla oli erinäisiä sota-ajan muistomerkkejä kuin Suomessa ikään, taitaa toisen maailmansodan traumat olla Norjassakin vielä ihan ihon alla.

Kiertoreitin yhdistyttyä takaisin tiehen 37 maisemat muuttuivat taas hämmentävällä tavalla. Tie kulki laakson pohjaa jyrkäseinämäisten vuorten välissä ja melkein koko matkan maisemaa hallitsi laakson toisessä päässä jylhänä näkyvä Gaustatoppenin huippu. Rjukania ennen lähtee tunturitie, joka kulkee aivan Gaustatoppenin huipun kupeesta ja olihan siellä heti päästävä käymään. Ylängöllä maisemat olivat karut ja lunta ja jäätä oli vielä runsain mitoin odottamassa sulamista. Huipulta olisi lumen puolesta vielä oikein hyvin päässyt vaikka laskettelemaan alas. Poikkesimme samalla myös alunperin sotilaskäyttöön tehdyn Gaustabanenin asemalla, mutta huonon taustatyön vuoksi luulimme olevamme yläasemalla ja oletimme ala-aseman olevan Rjukanin kylässä. Jälkeenpäin selvisi, että olimmekin olleet ala-asemalla ja yläasema olisi ollut aivan vuoren huipulla, josta olisi ollut näkymät yli 60000 km2 alueelle. Hiukan harmitti, joten ehkä sinne pitää mennä joskus uudelleen.

Rjukanissa kun ollaan, niin ehdoton vierailukohde on tietenkin Vemorkin teollisuustyöläisten museo, joka on rakennettu vanhaan voimalaan. Voimalan vieressä oli aikanaan vetytuotantolaitos, jossa valmistettiin myös ns. raskasta vettä. Raskasta vettä voidaan käyttää kaiken hyvän lisäksi myös ydinaseen valmistusprosessissa ja tämän vuoksi 2. maailmansodan tiimellyksessä natsit valtasivat tehtaan. Tehdasta sabotoitiin brittien tukeman vastarintaliikkeen toimesta ja lopulta siellä tuotettu vesi upotettiin läheisen järven pohjaan säiliöjunaa kuljettanut lautta räjähteiden avulla upottamalla. Aiheesta on tehty ainakin pari elokuvaakin. Itse asiassa ainakin uudempi, The Heroes of Telemark, on ihan mielenkiintoinen, sattui nimittäin tulemaan telkkarista juuri kevään aikana. Voimalamuseossa meni yllättäen pari-kolme tuntia, joten nyt oli kiire saada ruokaa suuhun ja päästä jatkamaan matkaa. Ruokaa löytyi lopulta Rjukanista, kunhan olimme ensin kysyneet ohjeita, sillä ravintolan löytäminen norjalaisesta kylästä ei olekaan ihan helppo homma. Ilmeisesti ravintolaruoan hinta pitää kysynnän alhaisena.

Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa tietä 37 pitkin kohtia Dalenia, mutta yllätyksemme kyseinen tie oli remontissa myös tällä puolella Rjukania. Ajoimme kuitenkin toiveikkaasti punaisten valojen ohi, mutta tienrakennusmiesten kiukkuinen huitominen ei antanut odottaa lupaa ohittaa korjauskohtaa, vaikka tilaa olisikin ollut moottoripyörille ihan reilusti. Suunta siis takaisin Rjukania ja sieltä uudestaan kohti Gaustatoppenia. Tällä kertaa ohitimme Gaustatoppenin ja jatkoimme matkaa kohti Tuddalin kylää. Aikamme ylängöllä paleltuamme alkoi matka alaspäin serpentiinejä pitkin. Kaikkien viivästysten myötä päivä alkoi taittumaan kohti iltaa, joten Tuddalissa kyselimme mökkiä kahdelta vierekkäiseltä leirintäalueelta. Joko meillä oli todella huono tuuri tai sitten motoristiystävällisyys ei todellakaan ollut huipussaan, koska molemmissa kylmähkö vastaanotto oli samanlainen: “Kaikki mökit on juuri maalattu, ei ole teille tilaa.” Aika tehokasta toimintaa ja ihailtavaa synkronointia, jos näin todella oli, koska mökkejä oli kuitenkin melkoinen liuta. Onneksi toisen leirintäalueen emäntä sentään antoi meille puhelinnumeron läheiseen, mutta syrjässä olevaan, mökkikylään. Puhelin peliin ja majapaikkaa metsästämään. Vastaanotto olikin hiukan eri luokkaa, mökkejä oli useampi vapaana, hinnat mieluisat ja motoristit otettiin ilolla vastaan.

Hogstul Hytter paikan isäntä Tom oli leppoisa viikinki, joka oli selvästi kasvanut kiinni mönkijäänsä. Pienintäkään siirtymää ei miehen nähty jaloin tekevän, joten ilmeisesti olimme löytäneen hengenheimolaisen täältä vuorilta. Badstua-niminen pikkuruinen mökki valikoitui yöpaikaksemme ja kylläpä se olikin mahtavalla paikalla keskellä vuorenseinämää alla virtaavan joen luodessa lisätunnelmaa. Kyllä nyt oli matkalaisen hyvä levätä pitkän, mutta vähäkilometrisen päivän jälkeen.