Torstai 2.6.2011 (helatorstai)
Reitti: Kongsbergistä Lillehammeriin pienempiä teitä ja sieltä Skeikampenin ohitse Peer Gynt tien varrelle telttailemaan.
Ajoaika: 6h 13min
Ajomatka: 352 km
Keskinopeus: 60 km/h

Hotellitasoinen aamiainen onkin aika raskas, kun on muutaman aamun käynnistänyt juoman ja hedelmän avulla. Kunnon saksalaiseen tapaan ahdamme kuitenkin itsemme täyteen munakokkelia, nakkeja, paahtoleipä ja ties mitä muuta. Jos nälkä ihan heti yllättää niin on kyllä ihme. Reippain mielin ja täysin vatsoin pakkaamme kamat pyöriin ja suuntaamme kohti päivän seikkailuita.

Kovin pitkälle ei tarvitse ajella, koska ensimmäisenä kohteena on muutaman sadan metrin päässä oleva museokompleksi, jossa tarkoitus on tutustua norjalaiseen aseteollisuuteen, hiihtoon, rahan valmistuksen saloihin sekä työhön hopeakaivoksissa. Jätämme arvokkaimman osuuden matkatavaroista ja ajovarusteet lipunmyyntiin viehättävien neitokaisten huomaan ja suuntaamme itse museon syövereihin. Tutuksi tulevat 1800-luvun lääkärin työkalut, hiihtovoiteet kuin sotilasteknologiakin. Museoista mielenkiintoisimmaksi osoittautuu rahapajan ja hopeakaivosten toimintaan liittyvät, asemuseon ollessa hiukan vaisu ja hiihtomuseon osoittautuessa kokoelmaksi pokaaleja ja vanhoja hiihtoasuja. Hiukan hymyilytti isot pokaalit, jotka oli voitettu noin sata vuotta sitten jossain Keski-Euroopan itäosissa pidetyissä avoimissa mestaruuskilpailuissa. Mahtoikohan muut kuin norjalaiset osallistujat edes tuntea mäkihyppyä lajina ennen ko. kisoja?

Kun museon myymälästä vielä saatiin vielä ostettua tuliaisia, oli aika lähteä keräämään taas kilometrejä taakse. Suuntana oli nyt Lillehammer ja samalla siirtyminen alkuperäisen reittisuunnitelman maisemiin. Tavoitteena oli tälläkin kertaa matkata pienempiä teitä pitkin ja vältellä tylsiksi osoittautuneita pääväyliä. Varsinainen helmi löytyi teiden 7 ja 243 väliltä, jossa kulkee luonnonpuiston reuna-alueilla maksupuomein rajattu hiekkatie. Tien pääura yhdistää kaksi saman kunnan alueella olevaa taajamaa itä-länsi suuntaisesti, mutta tien keskivaiheilta erkanee sivu-ura pohjoiseen. Tätä sivu-uraa pitkin pääsee luonnonpuiston sisälle ihan luvallisesti, mutta se ei ilmeisesti ole enää aktiivisesti hoidettu. Näin ainakin olin ymmärtävinäni norjankielisestä lapusta ilmoitustaululla. Tavallisella perheautolla ei tielle ole mitään asiaa, moottoripyörässäkin on syytä olla normaalia korkeampi maavara. Välillä tie kulkee rinteessä puiden latvojen reunustaessa sitä ja toisaalla taas kuljetaan kapean solan läpi, jossa tien vierusta on täynnä lohkareita. Kun pahin on takana ollaankin luonnonpuiston ylpeyden, eli Bukollen-tunturin juurella, jossa sivu-ura liittyy puistoon pohjoisesta päin tulevaan kulkuväylään. Tästä eteenpäin onkin sitten leppoisaa hiekkatietä ja maisematkin muuttuvat vähemmän jylhiksi.

Vaikka suunta ei ollutkaan lopulta kaikkein komeimpien vuonojen äärelle, niin lautalle oli kova hinku. Norjan neljänneksi suurimman järven Randsfjordenin yli kulkee lautta, mutta pahaksi onneksemme se liikennöi pyhäpäivinä vain rajoitetusti ja helatorstaina ei valitettavasti lautalle ollut asiaa. Lauttarannassa meitä yritti opastaa norjalainen motoristipariskunta, joka tiukasti väitti lautan kulkevan, vaikka lauttarannan ilmoitustaululla toisin luki. Aikamme kinasteltuamme hekin taisivat uskoa, että ilman kuljettajaa oleva lautta tuskin ihan äkkiä liikahtaa, joten erkanimme omiin suuntimme unohtaen lauttakyydin. Järven länsipuolta kulkikin oikein mukava tie, jota pitkin oli nautinnollista ajella kohti pohjoista. Dokkassa pidimme pienen tauon ja suunnittelimme reittiä loppupäiväksi, vakaana aikomuksenamme majoittua Lillehammeriin.

Tie numero 250 Dokkasta Lillehammerin kulmille olikin melkoinen pikataival vuorten yli ja mutkista ei ollut pulaa. Ajelimme tietä omasta mielestämme oikein reippaalla otteella, mutta norjalaiset autoilijat ja ennen kaikkea yksi iso BMW R1200GS Adventure osoittivat luulomme vääräksi. Vauhdit tuntuivat olevan paikallisilla sitä tasoa, että kaikki huhut norjalaisten poliisien tiukasta rangaistuskäytännössä alkoivat kuulostaa legendoilta. Meillä kun ei kuitenkaan ollut kiire, niin emme päättäneet seurata esimerkkiä. Vuoren ylityksen jälkeen Lillehammer näkyi jo etäältä ja toiveikkaina odottelimme jo majapaikan löytymistä. Vapaista mökeistä ilmoittavia viittoja ei liiemmin tien varsilla näkynyt, joten suuntasimme Lillehammerin leirintäalueelle tiedustelemaan majapaikkkaa. Vapaana oli vain neljän hengen mökkejä ja melkoisen kovaan hintaan. Kun hintaneuvotteluista ei tullut mitään, päätimme jatkaa matkaa. Pizza/kebab-tyyppisen päivällisen jälkeen jätimme Lillehammerin taaksemme ja suuntasimme kohta Skeikampenin laskettelukeskusta.

Emme me laskettelemaan olleet menossa Skeikampeniin, siellä vain sijaitsee Peer Gynt Vegenin alkupää. Kyseessä on tunturiylängön ylittävä yksityinen hiekkatie, jolta on upeat maisemat niin Jotunheimin kuin Rondanenkin alueen suurille vuorille. Tien varrelle on vuosien varrella kertynyt erilaisia maja- ja ruokapaikkoja, mutta niitäkään emme olleet etsimässä. Tarkoituksenamme oli nimittäin löytää ylängöltä mukava paikka telttayötä varten, joten heti kun tie oli noussut ylös aloimme telttapaikan etsinnät. Muutaman kilometrin jälkeen löysimmekin oikein idyllisen paikan kahden lammen läheltä.

Telttojen pystytyksen aikana heitimme huulta läheisen huipun valloittamisesta ja hiukan väittelimme tähän tarvittavasta ajasta. Kuten niin usein käy, niin vastauksen löytämiseksi olimme pakotettuja testaamaan asian. Otimme siis iltaohjelmaan vielä pienimuotoisin tunturivaelluksen puron ylityksineen kaikkineen. Kävi ilmi, että allekirjoittaneen arvio oli lähempänä oikeaa, mutta siihen päästäksemme pidimme kyllä aika reipasta tahtia yllä. Voi olla, että Sakun arvion mukaisella kulkutahdilla olisi jaksanut nauttia huipun maisemista hiukan enemmän 🙂