Päätin siirtää Costa Rican matkapäiväkirjan tänne blogin puolelle, koska uskon sen tavoittavan enemmän lukijoita tätä kautta.

Päiväkirjaa on ehkä helpointa lukea hakemalla tästä kaikki kategorian ”Costa Rica 2004”, kirjoitukset.

• Kiikarit ehdottomasti mukaan. Eläimiä ei useinkaan pääse niin lähelle, että niitä ilman kiikareita voisi järkevästi tarkkailla. Meilläkin jäi monta eläintä pelkiksi tummiksi liikkuviksi möykyiksi, kun kiikarit jäivät kotiin.
• Kamera ehdottomasti mukaan. Kuvattavaa riittää vaikka ei olisikaan mitenkään innokas valokuvaaja. Ihan vinkkinä mainittakoon, että viidakossa on sitten yllättävän pimeää. Viidakossa ISO 400 filmi ei ole riittävän herkkää, ellei käytössä ole todella valovoimaisia objektiiveja (f ~ 1.4-1.8). Vastaavasti auringossa valoa vähintäänkin riittävästi, mutta ongelmaksi tulee suunnattomat valaistuserot, joten on syytä varautua joko varjojen ja kirkkaiden kohtien leikkautumiseen.
• Espanjankielen taidolle olisi matkalla ollut todellakin käyttöä. Vaikka englanniksikin kohtuullisesti pärjäsimme, jäi kontaktin luominen paikallisiin ihmisiin kovin pintapuoliseksi kielimuurin vuoksi. Espanjankielen taito olisi myös varmasti vilkastuttanut sosiaalista elämäämme matkan aikana, kun suurin osa muista matkailijoista oli espanjalaisia. Matkalla laadimmekin suunnitelmia edes auttavan espanjankielentaidon hankkimisesta. Katsotaan nyt miten into riittää, tuleeko suunnitelmista koskaan mitään vai jääkö tämä pelkäksi unelmoinniksi.
• Aikaeroon oli meidän kokemuksemme mukaan huomattavasti helpompi sopeutua länteen päin mentäessä. Silloin selvisimme sillä, että pitkitimme yhtä päivää ja nukuimme sen päätteeksi pitkät yöunet. Seuraavana päivänä ei ollut mitään ongelmia. Takaisin tullessamme nukuimme lyhyet yöunet ja vietimme niiden jälkeen lyhyen päivän ennen uusia yöunia. Tämän tavan seurauksena meidän kummankin sisäiset kellot menivät totaalisen sekaisin, saimme unen päästä kiinni pari-kolme yötä vasta aamuyöllä kolmen maissa. Kokonaisuudessaan toipumiseen meni lähes viikon verran. Voi olla, että takaisin tullessakin olisi pitänyt käyttää samaa tapaa, kuin mennessäkin. Kokeillaan tätä sitten ensi kerralla. Vinkkejä otetaan vastaan.
• Lennot Costa Ricaan ovat naurettavan halvat verrattuna moneen muuhun yhtä kaukana olevaan kohteeseen, menopaluu KLM/Martinair yhdistelmällä maksoi 800 euroa/henkilö. Muilla yhtiöillä hinnat olivat huomattavasti kovemmat.
• Jos haluat tehdä puolittaisen omatoimimatkan Costa Ricaan, niin suosittelemme Camino Travelia paikalliseksi matkanjärjestäjäksi. Suosittelemme asioimaan suoraan heidän kanssaan tai ainakin tutustumaan heidän kotisivuillansa tarjolla oleviin palveluihin ja vinkkeihin kohteista hotelleineen. Suomen matkatoimiston kautta asioimisen seurauksena matkallemme osui yksi toiveisiimme melkoisen sopimaton kohde. Kaiken lisäksi toivomamme kohde oli SMT:n mukaan hyvin vaikea järjestää, jälkeenpäin Camino Travelin sivujen (ja muiden matkailijoiden matkaohjelmien) perusteella havaitsimme toiveemme olleen helposti toteutettava ja jopa yleisesti toivottu ja toteutettu.
• Ostakaa Lonely Planet kirja jo ennen matkan varaamista ja miettikää mitä haluatte tehdä ja missä käydä. Tämän jälkeen sitten alatte suunnitella matkaohjelmaa ja valita mahdollista matkanjärjestäjää. Me teimme toisin päin ja moni mielenkiintoinen kohde jäi näkemättä. Toisaalta kukaan ei kiellä tekemästä kahta matkaa samaan maahan, ensimmäisellä käydään haistelemassa ilmaa ja katsomassa yleisilmettä ja toisella sitten hankitaan vielä ensimmäistäkin upeammat kokemukset. 10 päivän lomaan ei nimittäin kannata pakata turhan paljoa tekemistä, meilläkin tahti oli hetkittäin juuri ja juuri mukavan rajoilla.

Lyhyenä yhteenvetona matkasta voi todeta, että aivan mahtava reissu tuli tehtyä. Kiitoksia paljon kaikille häämatkamme rahoittaneille häävieraille. Rahanne eivät todellakaan menneet mihinkään turhanpäiväiseen tavaraan vaan annoitte meille ikimuistoisen kokemuksen.

Pidemmän kaavan mukaan kerrottuna matka oli meille todella uudenlainen kokemus. Emme kumpikaan koskaan ole tehneet tällaista matkaa aiemmin ja täysin erilaisen maailman kokeminen oli mullistava kokemus. Eurooppa alkoi tuntua kovin pieneltä paikalta, kun kaikki ympärillä oleva oli niin täysin erilaista kuin aiemmin. Edes ensivisiitti Yhdysvaltoihin ei tuonut näin paljoa uusi asioita. Matkalla saimme myös uudenlaisen kosketuksen luontoon, koska Costa Ricassa luonto tuntui olevan aina läsnä. Toivottavasti saisimme säilytettyä tämän kosketuksen myös Suomessa, onhan se nyt ihan tyhmää lähteä katsomaan kasveja ja eläimiä maapallon toiselle puolelle jos niitä ei pysty mitenkään järkevästi vertailemaan kotimaan vastaaviin.

Yksi merkittävä asia matkassa oli myös se, että koskaan aiemmin emme ole olleet tauotta kahdestaan näin pitkää aikaa. Opimme nauttimaan toistemme seurasta ihan uudenlaisella tavalla, toivoa sopii, ettei tämä taito unohdu arjen paineiden puristuksessa. Seuraavilla matkoilla tällaiseen ylellisyyteen tuskin on mahdollisuutta, koska niillä perhe mitä todennäköisemmin tulee olemaan kokonaisuudessaan edustettuna.

Aamu alkaa levottomasti nukutun yön jälkeen pakkaamisella ja aamupalalla. Aamupalan aikana kumpikaan ei ole oikein juttutuulella, taidamme kumpikin olla jättämässä haikeita jäähyväisiä tälle maalle. Tai vaihtoehtoisesti ikävöimme jo niin kovasti Rikua ja kotia, että emme enää malttaisi täällä odotella. Aamupalan jälkeen on taas aika koittaa puhelinyhteyttä Suomeen, taas ilman tuloksia. Alkaa jo hieman nyppimään nämä puhelinyhteydet, kun puhelinkortista on saatu käytetty vasta vajaa kolmannesosa.

Kello 10:25 saapuu kyytimme lentokentälle, vaihteeksi pääsemme matkustamaan ihan kahdestaan ilman tarvetta harrastaa small talkia muiden matkustajien kanssa. Kuskikaan ei osaa englantia muutamia sanoja enempää, joten aamupalalla aloitettu hiljaisuus saa jatkoa. Ajomatka Monteverdestä pääkaupungin suuntaan olikin huomattavasti meidän tuloreittiämme inhimillisempi, joten hieman hymyilyttää pääkaunpungin suunnasta tulleiden kauhistelu teiden kunnosta. Onneksi kuljettajamme kompensoi paremman tien ajamalla kurveihin riittävän kovaa, meinasi aamupalat tulla tervehtimään auton sisustusta. Reilu puolet ajomatkasta kulki Interamericana tietä, joka kulkee koko Väli-Amerikan läpi ja on raskaasti liikennöity. Leveydeltään tie ei tosin ollut yhtään suomalaista maaseudulla kulkevaa maantietä suurempi, pinnoite tosin oli loistavassa kunnossa. Kapea ja mutkainen tie ei paikallisille näyttänyt olevan kuitenkaan mikään syy vähentää ohituksia. Kun ohitettavana kuitenkin oli pääasiassa pitkiä rekkoja, vaaratilanteita oli ajallisesti enemmän kuin leppoisaa ajelua. Ei sovi siis heikkohermoisille, kuten ei autoilu tässä maassa muutenkaan.

Lopulta pääsemme perille San Josen lentokentällä, poikkeuksellisesti olemme perillä etuajassa. Kentällä meitä vastassa on todellinen byrokratian helmi. Paperia pitää täyttää, leimauttaa, luovuttaa ja taas uudelleen luovuttaa sellaisella tahdilla, että voisi kuvitella olevansa entisessä Neuvostoliitossa. Passikin pitää näyttää neljään kertaan ennen kuin löydämme itsemme lentokoneesta. Käsimatkatavarat tutkitaan pariin otteeseen ja joiltakin matkustajilta vielä kolmanteen kertaan lentokoneeseen johtavassa putkessa. Hauskana yksityiskohtana vielä sellainen maksu kuin maastalähtövero, eli jokainen matkustaja maksaa 26 Yhdysvaltain dollaria päästäkseen maasta pois lentokoneella.

Vielä lentokentällä yritämme soittaa Suomeen, mutta yhteyttä ei tälläkään kertaa synny. Enää ei jaksa edes harmittaa, melkeinpä hymyilyttää. Koska puhelinkortilla ei meille mitään käyttöä ole, päätämme lahjoittaa sen jollekin vastaantulevalle eurooppalaiselle matkailijalle. Kun koneemme saapuu kentälle, etsimme katseellamme sopivaa ”uhria” ja bongaamme suunnilleen ikäisemme pariskunnan rennoissa vaatteissa. Mikko juoksee heidät kiinni ja pyytää anteeksi häiriötä. Hetken vastustelun he vastaanottavat kortin iloisesti kiitellen, kunhan vain ensin ovat selvinneet säikähdyksestä ja tajunneet kortin olevan heille täysin ilmainen. Ensimmäinen ajatus taisi olla, että heti lentokentällä heille ruvetaan kaupustelemaan kaikenlaista epämääräistä.

Jo menomatkalla ajattelimme käydä tutustumassa Miamin kentän tarjontaan, mutta koska koneemme oli silloin myöhässä emme uskaltaneet lähteä odotusaulasta mihinkään. Paluumatkalla olimme päättäneet toteuttaa suunnitelmamme. Heti turhanpäiväisten muodollisuuksien jälkeen ryntäsimme katsomaan lentokoneen lähtöajan Amsterdamiin ja jatkoimme samantien matkaa Miamin lentokentän uumeniin. Pettymys oli suuri, kun jouduimme havaitsemaan lähes kaikkien liikkeiden menneen kiinni 20 minuuttia aikaisemmin. Löysimme onneksi yhden kioskityyppisen myymälän, josta saimme postikortin ja matkalukemista. Korttiin piti vielä käydä ostamassa postimerkit ja löytää kirjoitamista varten kynä, koska omamme oli kadoksisa. Postimerkki saatiin onneksi helposti automaatista, kynän löytäminen vaatikin sitten jo enemmän vaivaa. Kiertelimme ensin läheiset lähtöselvitystiskit, mutta niiden luota ei kyniä löytynyt ainuttakaan. Hetken pähkäilyn jälkeen löysimme suljetun infotiskin luota ystävällisen näköisen paikallisen poliisin. Eikun rohkeasti kysymään, että olisiko hänellä kynää. Vastaukseksi saimme lyhyen vastauksen ”Yes” ja perään naurua. Hämmästyksestä toivuttuamme tajusimme, että ehkä pitäisikin kysyä kynää lainaan eikä tehdä gallupia kynän omistamisesta. Tarkemmin mietityn kysymyksen jälkeen saimmekin kynän lainaan ja pääsimme kirjoittamaan korttia. Kortin kirjoituksen lomassa juttelimme mukavia kynän lainanneen poliisin kanssa. Jopas olikin mainion oloinen kaveri. Hauskana yksityiskohtana Miamin lentokentällä oli automaattinen juna, joka kuljetti matkustajia kahden terminaalin välillä. Euroopassa kyseisen pituisen matkan olisi kyllä saanut kävellä tai sitten olisi ehkä ollut yksinkertainen liukumatto. Amerikassa kaikki on näköjään ihan oikeasti suurta ja mahtipontista.

Lento Amsterdamiin sujuikin sitten pääosin nukkuessa tai syödessä. Perillä kello olikin sitten iltapäivässä ja vähän oli vaikea orientoitua iltapäivän sykkeeseen. Lentokoneesta päästyämme käytetettävissämme olisi 4 tuntia koneen lähtöön, eli käytännössä 3,5 tuntia vapaata aikaa. Mitenköhän sen saisi käytettyä? Ensimmäiseki päätimme ottaa suunnan tax-free myymälöihin, jos niistä vaikka löytyisi sinisessä paketissa olevaa Tobleronea, joka on meidän molempien suosikki. Kolmannesta karkkikaupasta sitä sitten löytyi ja mukaan päätyi suklaata omiin ja muiden tarpeisiin. Shoppailun aikana iski nälkä, kuten niin usein kotimaassakin. Suunta siis kohti ravitsemusliikettä. Loman viimeisen ruokailun kunniaksi etsimme kentän hienoimman ruokapaikan ja ruokalista vaikutettua mielenkiintoiselta astuimme sisään. Ruoka olikin oikein hyvää, mutta ei vetänyt vertoja Costa Ricassa nautituille herkuille. Palvelun osalta saimmekin sitten huomata palanneemme viileään Eurooppaan, ei paljon hymyä tai muutakaan positiivista ulosantia tarjoilijoista irronnut. Vähän hävetti, kun olimme menneet ravintolaan heitä näin häiritsemään.

Lopulta oli aika siirtyä kotimaahan vievään koneeseen, nyt alkoi kotiinpaaluu tuntumaan todella konkreettiselta ja ikävä Riku kohtaan alkoi kasvaa kohtuuttomiin mittoihin. Juuri ennen koneeseen pääsyä kuulimme ensimmäistä kertaa 10 päivään suomenkieltä. Tajusimme yhtäaikaa, että nyt pitänee aloittaa taas miettimään mitä voi sanoa ääneen muista ihmisistä. Suomessa ensimmäisenä iski naamalle lähtöpaikkaa 20 astetta kylmempi ilma ja hyytävä tuuli. Onneksi auto lämpeni nopeasti. Ajaminen olikin melkoisen rentouttavaa verrattuna maantiematkailuun Costa Ricassa, tietä pystyi ajamaan suoraan ilman pelkoa putoamisesta auton nielevään kuoppaan.

Kotiin pääseminen oli onnistuneen matkan jälkeen todella mukavaa. Ensimmäiseksi ryntäsimme yläkertaan katsomaan nukkuvaa Rikua, taisimme vähän salaa silitellä hiuksiakin. Lastenhoitajien kiittelyn jälkeen oli todella mukava käpertyä omaan sänkyyn nukkumaan. Aamulla edessä olisi taas paha maailma vastuineen ja velvollisuuksineen.

Ei varmaan pitäisi mennä nukkumaan joka ilta ennen yhdeksää, kun taas heräsimme auringon noustessa puolikuudelta. Ehtiipä toisaalta hyödyntää valoisan ajan tehokkaasti. Tänään on ohjelmassa opastettu kierros Monteverden pilvimetsäluonnonpuistossa ja mahdollisesti iltapäivällä käynti puiden latvojen tasalla kulkevilla riippusilloilla.

Päätimme olla reippaita (tai pihejä) emmekä ottaneet taksia luonnonpuistolle, vaan kävelimme 20 minuutin matkan hotellilta sinne. Lähes koko matka oli ylämäkeä ja perillä oli hyvin lämmitellyt olo. Enää tiedossa on 4 tuntia metsässä patikointia ja sitten vielä paluumatka. Kaikki muut olivat tulleet paikalle vuokra-autoilla, myös meidän hotellistamme. Portilla etsimme ensimmäiseksi käsiimme oppaamme Rodrigon, joka opasti meidät läpi virallisen osuuden. Lippujen jonottaminen tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta oli meidän vuoromme. Päätimme vuokrata kiikarit retken ajaksi, koska tiedossa on paljon lintuja ja muita etäällä olevia nähtävyyksiä. Puistossa olivat keksineet varman keinon saada kiikarit takaisin, pantiksi piti jättää passi.

Kierroksen alkupuolella oppaamme pysähtyy yhtäkkiä ja alkaa etsimään jotain oksilta kiikareilla. Lyhyen etsimisen jälkeen hän suuntaa teleskooppinsa puihin ja käskee meitä katsomaan siihen. Näemme oksalla istuvan Resplendant Quetzal linnun, joita on maailmassa viimeisimpien laskelmien mukaan vain noin 1000 jäljellä. Quetzal on myös kuuluisa siitä, että vangittuna se kuolee hyvin nopeasti. Tämän vuoksi se aikanaan nousi Keski-Amerikan valtioiden itsenäisyyspyrkimysten symboliksi. Ihailemme kahta Quetzalia lähes puolentunnin ajan ja otamme niistä kuvia teleskoopin läpi. Kuvat onnistuvat yllätykseksemme kohtuullisen hyvin. Opaskin pyytää lähettämään oman osuutensa kuvat myytäessä saatavista rahoista. Näemme paljon erilaisia lintuja, muita eläimiä ei muutamia hyönteisiä lukuunottamatta näy lainkaan. Kierroksen lopuksi suuntaamme vielä Hummingbird (kolibri?) näyttelyyn. Siellä näemme useita erilaisia kolibreja ruokailemassa sokerivesiliuosta. Näemme myös hiekkavalliin pesänsä kaivaneen Tarantella hämähäkin. Ilman opasta emme olisi varmaan nähneet kuin pari lintua puistossa ja kolibrit näyttelyssä. Rodrigo oli todella loistava opas, meillä kävi todella tuuri.

Samassa ryhmässä kierroksella oli myös eräs amerikkalainen pariskunta. Heillä oli samanlainen digikamera kuin meilläkin, mutta olivat tohinoissaan unohtaneet pakata akkulaturin mukaan. Akku oli tyhjentynyt parin päivän matkan jälkeen ja vielä oli viikko lomaa jäljellä. Sattumalta he vielä sattuivat asumaan kanssamme samassa hotellissa, vieläpä meidän alakerrassamme. Päätimme auttaa miestä mäessä ja lupasin ladata heidän akkunsa omalla laturillani ja palauttaa sen heille täytenä. Amerikkalaiseen tapaan he olivat ylitsevuotavan kiitollisia antamastamme avusta ja kiitokset loppuivat vain sillä, että heidän kyytinsä sattui sopivasti paikalle. Toivottavasti saavat hyviä kuvia, vaikka ei yhdellä akullisella virtaa kovin pitkälle pärjää. Pidemmälle kuitenkin kuin tyhjällä akulla.

Lounaan jälkeen iltapäivällä lähdemme Selvatura Parkiin kävelemään puiden latvojen tasalla kulkevia riippusiltoja pitkin. Matka kestää autollakin tunnin, joten onneksi tarjolla on ilmainen kyyti mennen tullen sinne. Aika hyvää palvelua väittäisin. Riippusilloilta metsä näyttää täysin toisenlaiselta kuin alhaalla kulkiessa. Valitettavasti silloilla käy niin vilkas liikenne, että lintujakin on vaikea havaita. Tänne pitäisi päästä joskun ihan yksin, niin eläimiäkin näkisi ihan toisella lailla. Siltojen kuljeskelu alkaa vähitellen kyllästyttämään ja puolessa välissä matkaa tekisi jo mieli päästä takaisin hotellille lepuuttamaan jalkoja.

Monteverden alueen tiet ja sinne tulevat tiet ansaitsevat vielä lisäkommentin tänäänkin. Tiet ovat oikeasti huonommassa kunnossa kuin suomalaiset metsätiet tai mitkään mökkitiet. Tavallisella henkilöautolla ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä liikkumaan näitä teitä. Yhdessä kaupassa näimmekin osuvan T-paidan, siinä oli englanniksi teksti ’Selvisin hengissä tien Monteverdeen’. Meidän tuurillamme kaikkein huonoin tie alueella kulkee luonnonpuistoon ja tämän tien varrella on myös hotellimme. Matka hotellilta kaupunkiin kestää autolla 15 minuuttia ja kävellen 60 minuuttia. Eli todella tuskainen tienpätkä tosiaankin.

Viimeisen illan kunniaksi päätimme mennä hotellin ravintolaan oikein hienosti, vaikka tunnelmaan olikin hieman vaikea päästä likaisissa reisitaskuhousuissa. Toista kertaa matkalla joimme ruoan kanssa viiniä, kuumassa kun alkoholi ei oikein tunnu meille kummallekaan maistuvan. Pöytään tuotiin Chileläistä Pinot Noir rypäleestä tehtyä punaviiniä, joka sopi erinomaisesti valitsemiemme pastan ja kanan rintafileen kanssa. Jälkiruoka oli vieläkin herkullisempaa, jos vain mahdollista. Eli varsin onnistunut ilta näin loman päätteeksi.