Mukava bonus kurssilla oli se, että sain innostettua koulutuspaikan (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Tattarisuon moottorihalli) päällikön Leksan mukaan henkilökohtaiseen projektiini irrottaa katkennut pakopuolen pinnapultti. Hyvien ohjeiden saattelemana oli helppo tehdä hommia ja pulttikin saatiin irti kokonaisena. Samalla sitten vaihdoin pari muutakin pakopuolen pinnapulttia, neljäs olikin sitten niin tiukassa että katsoin viisaammaksi jättää sen vaihtamatta. Nyt on sitten pyörä taas täydessä kunnossa ja valmiina nielemään lisää kilometrejä. Leksalle isot kiitokset.

Kurssilla oli ohjelmaa myös tauoilla, kun Malmin lentokentällä oli meneillään ilmailunäytös (Sami Kontio Challenge), josta pääsimme nautiskelemaan. Aika hurjia temppuja kaverit tekivät koneillaan asuinalueiden vieressä. Naureskelimmekin sille, että tonnien painoisella lentokoneella saa leikkiä juuri niin hurjasti kuin huvittaa asuintalojen päällä ilman pelkoa sanktioista ja saa vielä esiintymispalkkionkin, mutta moottoripyörällä tyhjällä tiellä pienestäkin etupyörän nostamisesta tulee sakot liikenteen vaarantamisesta. Reilua, eikö totta.

Kilometrejä: 7425 km
Moottoripyöriä: 2 kpl
Kuvajahtisurauksen rasteja: 1 haettu ja 2 tehty
Ajokertoja vaimon kanssa: 2 (vasta tänä kesänä sain hänet houkuteltua kyytiin)
Harrastuksen vaatimat rahat: enemmän kuin vaimolle kehtaa kertoa…

Nyt on pihassa sitten BMW:n legendaarinen kilometrinnielijä, joka ei pelkää huonompiakaan teitä. BMW R1150GS Adventure on niittänyt mainetta vuosien ajan luotettavana juhtana ja saanut myös suurta julkisuutta Ewan McGregorin ja Charley Boormanin Long Way Round -reissun myötä. Yhdysvalloissa tämän pyörän edeltäjällä R1100GS:llä on eräskin motoristi ajanut jo 460,000 mailia eli yli 735,000 kilometriä ja joutunut vain uusimaan kuluvia osia. Varsinaista moottoriremonttia pyörälle ei ole vielä jouduttu tekemään. Joten eiköhän tuo minun 21,000 km ajettu pyöräni siis tule olemaan aika pitkäikäinen investointi, kun tekniikka näiden kahden välillä eroaa käytännössä vain siten, että uudemmassa on korjattu vanhemman heikot kohdat pilaamatta niitä hyviä.

Hymy on ollut korvissa kun olen uutta moottoripyörää tällä viikolla ulkoiluttanut ja esitellyt sille lempireittejäni. Riku jo koeajoi takapenkin, mutta rouva ei ole sitä vielä ehtinyt tekemään. Odotettavissa lienee kuitenkin kehuja Dakarin takapenkin jälkeen.

Nyt kun reissusta on hetki kulunut, niin on hyvä hetki tehdä hiukan yhteenvetoa reissusta. Tilastot/faktat onkin jo lueteltu tuossa ylhäällä. Budjetin osalta on hauska huomata, että arvio piti melkoisen hyvin paikkaansa (alkuperäinen budjetti oli 2008 €). Kilometrien osalta oli ihan mukavaa, että alkuperäinen arvio alittui 500 kilometrillä. Kumpikaan kuski ei ollut fyysisesti ihan täydessä iskussa, joten toteutuneessakin matkassa oli hetkittäin tekemistä.

Alkuperäinen reitti suunnitelma ja toteutunut reitti ovat kovin erilaiset, koska taktiikkanamme oli vältellä kastumista. Alkuperäisestä Keski-Norjaan suuntautuneesta suunnitelmasta ei toteutunut kuin parin päivän kohteet Lillehammerin, Peer Gynt Vegenin ja Trysilin osalta. Sen sijaan Etelä-Norjaa tuli nähtyä sitäkin enemmän ja ennen kaikkea nautiskeltua aurinkoisesta ja hetkittäin jopa helteisestä kelistä. Mukavana bonuksena tästä on se, että nyt on jo valmiiksi mietittynä kohteita ainakin yhdelle viikon mittaiselle reitille siten, että saa yhdistettyä tämän reissun helmet ja tällä kertaa haaveiksi jääneet kohteet seuraavalla kertaa.

Kyseessä oli kummankin osalta ensimmäinen pidempi moottoripyöräreissu, joten tämä oli enemmän tai vähemmän koeponnistus yhteishengen, sopivan matkatahdin ja varustuksen osalta. Kaikkien näiden osalta koeponnistus oli enemmän tai vähemmän onnistunut ja uutta reissua hahmoteltiinkin jo laivassa paluumatkalla. Saapa nähdä toteutuuko suunnitelma Keski-Eurooppaan tai Espanjaan suuntautuvasta reissusta jo ensi kesänä.

Plussat:
+ seura oli hyvää
+ ajankohta alkukesästä oli onnistunut, tilaa oli ja kelit suosivat, ehkä viikon verran myöhemmin voisi lähteä
+ Norjassa on harvinaisen mukavaa moottoripyöräillä ja maisematkin on kohdallaan
+ Finnlines oli oikein toimiva vaihtoehto Ruotsiin siirtymisessä
+ Rukka-ajoasu oli todellakin hintansa arvoinen

Miinukset:
- yksisylinterin matkaenduro on kohtuullisen epämiellyttävä pidemmillä siirtymillä (joten pistin sen vaihtoon)
- Ruotsissa oli harvinaisen tylsää moottoripyöräilllä (mutta niin kai se olisi missä vaan isoilla suorilla teillä)
- toimiva navigaattori olisi ollut tarpeen (Garmin Oregon sekosi toisena matkapäivänä heti Suur-Tukholmasta päästyämme, vaati lopulta huollossa tehdyn resetoinnin)
- liian lyhyet ajohousun lahkeet on ikävät (onneksi Rukan korjaamo hoiti tämän ongelman pois)
- vuotavat ajohanskat ja -kengät on kurjat sateessa

Reitti pääpiirteissään (pl. Suomessa ajetut osuudet):

Näytä suurempi kartta

Viimeinen matkapäivä alkaa jälleen runsaan aamiaisbuffetin merkeissä, mutta nälkä ei oikein ota löytyäkseen vain 5 tunnin yöunien jälkeen. Väkisinsyömisen jälkeen pakkaamme kamat ja suuntaamme kohti autokantta, mutta vain todetaksemme olevamme etuajassa. Menomatkalla saimme hiukan ojennusta oltuamme muutaman minuutin liian myöhään autokannella, joten nyt ajattelimme olla ajoissa. Eipä tosiaan kannattanut, kun lautta vielä saapui hiukan myöhässä satamaan, niin saimme odotella ajovarusteissa lopulta vartin verran ahtaassa käytävässä kymmenien muiden motoristien kanssa. Onneksi Walkka MC:n kaverit tarjosivat hyvää juttuseuraa ja sivistivät meitä H-D:n eri mallien eroista. Taidanpa silti pidättäytyä näissä saksalaissa pyörissä, vaikka olisihan sellainen V-rod ihan kiva kaupunkipyörä…

Laivasta ulospääsyn jälkeen laitoimme varusteet kunnolla päälle ja otimme suunnan kohti kotia. Tiukasti moottoritietä pitkin porhaltaen tulimme Myllylammelle asti, josta jatkoimme kumpikin kohti kotejamme. Kotiin saavuttuani vastassa oli vaimon lämmin syli ja lasten tuliaisodotuksen täyttämä into. Perheen tervehtimisen jälkeen oli aika siistiytyä ja siirtyä takaisin arkeen. Ohjelmassa oli nimittäin työpaikan strategiapäivään osallistuminen, joten lomatunnelman purkamiselle ei liiemmälti ollut aikaa. No ainakin saivat stressittömän ja aivonsa hyvin nollanneen työntekijän.

Hieno reissu vaatii arvoisensa lopetuksen, joten kirjoittelen vielä erillisen yhteenvedon matkasta.

Näytä suurempi kartta

Luksusmökissä vietimme taas oikein mainiosti nukutun yön. Tiedossa oli pitkä päivä, mutta ei niin paljoa ajamista, joten emme pitäneet kiirettä liikkelle lähdön kanssa. Laiva lähtisi kohti Suomea vasta hiukan ennen iltakymmentä, joten ryhdyimme miettimään päivään jotain muutakin ohjelmaa kuin ajamista. Kun on 9 päivää istunut moottoripyörän satulassa alkaa paikat olemaan aika jumissa paremmassakin kunnossa olevalla kuskilla, joten me raihnaiset vasta kipeinä olimmekin. Päätimme siis ansainneemme vesileikkejä ja saunomista oikein urakalla. Emme ottaneet suunnaksi Visulahtea vaan Uppsalan Fyrishovin, joka on kylpylän, vesipuiston ja uimahallin yhdistelmä. Siellä me sitten telmimme ala- ja yläasteikäisten kanssa vesiliukumäissä ja sun muissa. Kävimme toki myös sivistyneesti ihan kunnolla uimassakin, joten fysioterapeutin kuntoutusohjeet oli selvästi otettu tosissaan.

Aikamme polskittuamme oli aika jatkaa matkaa ja ottaa viimeinen siirtymä Ruotsissa. Ajoimme tietä 77 Norrtäljeen ja se olikin melkoinen pätkä ja onnettomuuskin oli lähellä. Edellämme ajoi yhdessä kohtaa opetusluvalla nuori kuljettaja kun yhtäkkiä tietä reunustavasta metsiköstä tielle juoksi metsäkauris. Turvaväli oli onneksi kunnossa, joten auton (huimasti liian myöhässä) tekemä jarrutus ei aiheuttanut äkkitilanteita meille. Jos kauris olisi tullut tielle 5 sekunttia myöhemmin, olisi ohjelmanumeroa ollut tarjolla liiankin kanssa. Luulen, että opetteleva kuski ei edes nähnyt koko eläintä vaan jarrutti vasta opettajansa huudon jälkeen, niin paljon myöhässä jarrutus tuli.

Läheltä piti tilanteet jatkuivat kun saavuimme Kapellskärin satamaan odottamaan laivaan pääsyä. Norrtäljessä oli ollut Custom Bike Show ja laivaan jonotti edellämme ainakin 50 Harley-Davidson moottoripyörää. Olimme juuri saaneet kypärät pois päästä, kun Saku alkaa minulta kyselemään, että onko nuo nyt niitä Honda Gold Wingejä. Onneksi ei muut kuulleet tätä kysymystä, jos vaikka olisivat H-D-miehet ottaneet tuon vittuiluna

Eikä se tähän vielä loppunut. Kun pääsimme laivaan ja ryhdyimme kiinnittämään pyöriä kannelle, niin Sakun pyörän viereen porhaltaa iso H-D ja ajaa eturenkaan suoraan liinan kiinnityspaikan päälle. Saku sitten ystävällisesti mainitsee asiasta kuljettajalle, joka toteaa vain että “No niinpäs näkyy!” ja antaa elekielellä ymmärtää ettei asia juuri häntä kiinnosta. Sakukin toteaa asian tultua käsitellyksi huomattuaan kaverin nahkaliivissä sanat “Cannonball MC” ja “President”. Pyörä saadaan lopulta kiinnitettyä vaihtoisella tavalla ja pääsemme runsaan buffet-pyödän kimppuun. Sitten onkin enää viimeiset unet ennen matkan päätöstä.

Näytä suurempi kartta

Jälleen hyvin nukutun yön jälkeen oli mukava heräillä aurinkoiseen aamuun. Hiukan toki oli tunnelmasta aistittavissa se, että reissu oli loppupuolella ja edessä olisi satoja kilometrejä turvallista ja tylsää ruotsalaista tietä. Ruotsalaiset naapurimme olivat jo meidän herätessämme lähteneet reissuun, joten ihan aamuvirkuimpaan motoristien osaan emme selvästikään kuuluneet.

Pikaisen aamupalan ja pakkaamisen jälkeen päätimme vielä käydä katsomassa kuinka korkealle Trysilissä on moottoripyörällä mahdollista päästä. Suunnaksi otimme Trysilin pohjoispuoleisen tien, jota pitkin lähdimme monien mutkien kautta nousemaan. Lopulta saavutimme Trysil Høyfjellssenterin, johon luvalliset ajoreitit päättyivät. Kun tunturi oli käytännössä täysin autio ja mukavan näköisiä huoltoteitä oli tarjolla yllin kyllin, niin päätimme omin lupinemme vielä hiukan edetä ylemmäs ja tutustua paikkoihin. Ihan ylös asti emme sentään kehdanneet mennä, vaikka mieli olisi tehnytkin. Valokuvien ottamisen jälkeen suuntasimme takaisin alaspäin.

Puolivälissä alasmenoa huomasimme tiestä erkanevan metsätien, joka vastustamattomasti houkutteli tutustumaan. Pyysin Sakua odottamaan, kun kävisin edeltä tarkistamassa reitin ajokelpoisuuden. Pieni tutkimuslenkki meinasi muuttua hiukan pidemmäksi, kun löysin itseni umpikujasta pienen mäen laskeutumisen jälkeen. Oli aika temppu saada kuormattu pyörä kapealla väylällä ympäri, mutta vielä suurempi temppu oli saada samainen pyörä katurenkailla takaisin ylös samaista todella liukasta mäkeä. Pienen ponnistelun jälkeen sekin onnistui ja päätin lähteä kertomaan Sakulle, että reitille ei ole asiaa. Saavuin kohtaan, johon oli hänet jättänyt, mutta en löytänyt sieltä ketään. Hetken ihmettelyn jälkeen ajoin tunturin juurelle katsomaan olisiko hän mennyt sittenkin sinne minua odottamaan. Ei ollut miestä sielläkään, joten takaisin ylös. Päätin varmuudeksi lähteä katsomaan metsätielle, josko hän sittenkin olisi jossain siellä. Huomasin renkaanjäljet, jotka lähtivät metsätien toista haaraa ja lähdin seuraamaan niitä. Jäljet päättyivät umpikujaan, joten pyörä ympäri ja takaisin. Seuraavaksi huomasin jälkien vievän äskeiselle liukkaalle mäelle ja näin jo mielessäni kuinka kamppailisimme Sakun Africa Twiniä sieltä ylös, koska ei siinäkään ollut sen pitävämmät kumit alla. Mäen yläpäässä näin kuitenkin kovan kaasutuksen tuloksena syntyneet jäljet, joiden perusteella Saku oli käynyt mäen alla ja päässyt sieltä omin keinoin ylöskin. Mutta mies oli edelleen hukassa. Sitten kuulin kännykän soivan, mutta olin juuri sellaisessa kohtaa ajamassa, että en pystynyt vastaamaan heti. Ajelin takaisin alkuperäiselle erkanemispaikalle, josta yritin soittaa takaisin, mutta ilman vastausta. Nyt alkoi jo huolestuttamaan, oliko äskeinen soitto ollut viimeinen voimien ponnistus jostain pahasta paikasta pyörän alta. Ennen kuin ajatukset karkasivat liiaksi, kuulin moottoripyörän lähestyvän äänen ja pian näinkin matkakumppanini saapuvan tunturin juurelta päin. Hän ei ollut kuullut ohjettani odottaa reitin selvittämistä ja oli lähtenyt perässäni metsätielle, mutta valinnut eri haaran siitä. Lopun aikaa olimmekin sitten ajelleet juuri sopivasti ristiin toisiamme kohtaamatta ja olleet molemmat kovin huolissamme toisesta. Kun viimeinkin oli ryhmä kasasssa, niin päätimme lähteä kohti Ruotsia.

Ruotsin puolelle saavuttuamme maisema vaihtui taas kuin veitsellä leikaten ja tällä kertaa ei todellakaan parempaan suuntaan. Norjan jylhät maisemat olivat nyt takana. Yritimme vielä sinnitellä samoissa tunnelmissa ajamalla Sälenin kautta, mutta aika vaisut oli maisemat Norjan jälkeen. Ja toisaalta ihmettelimme, että miksi kukaan menisi Säleniin laskettelemaan, kun alle tunnin ajomatkan päässä on huomattavasti paremmat olosuhteet tarjoava Trysil. No, ehkä lasten kanssa Sälen voi olla parempi vaihtoehto, kuten varmaan ystäväni Niko voi omien kokemustensa perusteella vahvistaa (motoristi muuten hänkin).

Ruotsin puolella tuntui kuitenkin sattuvan ja tapahtuvan enemmän kuin olimme ennalta osanneet arvata. Malungissa jo ihmettelimme, että miksi ihmeessä liikenteessä oli paljon erikoisen hienoja autoja. Hienoin näkemämme auto muuten oli Excalibur (tai ainakin uskoimme sellaisen nähneemme, jos joku nyt kertookin ettei sellaisia Ruotsissa ole yhtäkään). Ilmeisestikin lauantai oli koulujen päättymispäivä, koska ainakin parikymppiset nuoret olivat kovin juhlatuulella. Lisäksi Vansbrossa oli jenkkiautojen paraati, jota katsomaan oli kerääntynyt melkoinen joukko väkeä. Koko kaupungin läpi kulkeva katu oli reunustettu retkituolein ja piknikpöydin varustautuneilla ihmisillä. Ajoimme kaupungin läpi juuri ennen paraatia, joten suomenlipulla koristettu retkikuntamme sai arvoisensa huomion. Ilmeisesti keväinen tappio MM-jääkiekossa oli vielä ikävästi ruotsalaisissa mielissä, koska korviimme kantautuneet kannustushuudot eivät olleet kaikkein kannustavimpia

Gagnefin paikkeilla alkoi olla miehet valmiina majapaikan etsimiseen ja löysimmekin lähistöltä Sifferbo Campingin, joka neit. Paikallista valuuttaa ei meillä ollut, joten olimme tyytyväisiä kun vastaanotossa meitä tervehti VISA-kortin tunnustarra. Sovimme yhden yön majoituksesta mökissä ja paperit tehtiin valmiiksi. Maksun hetkellä tarjosimme maksukorttia paikan isännälle, joka kertoi maksupäätteen asennuksen olevan vielä kesken. Kuulosti kovin mielenkiintoiselta selitykseltä, koska tarrat eikä maksupääte olleet kumpikaan ihan uutuuden karheita. Mutta kortti ei vaan kelvannut, joten saimme ajo-ohjeet paikalliselle pankkiautomaatille. Eikun siis automaatille rahaa hakemaan, mutta eipä suostunut automaatti antamaan rahaa muulla kuin ruotsalaisen pankin kortilla. Kun ei ollut rahaa eikä mainoksista huolimatta kortti kelvannut, päätimme jättää tämän mökkikylän väliin. Haimme kamat mökistä ja katosimme horisonttiin, taisipa siinä eräskin harmistunut motoristi tehdä elämänsä ensimmäiset suditusjäljet paikan hiekkatielle.

Melkoisen harmituksen vallitessa jatkoimme matkaa väsyneinä etsien majapaikkaa. Onneksi vain 15 km päässä oli Borlänge ja sieltä löytyi upeassa kunnossa oleva Melsta Camping. Hyvällä onnella saimme paikan viimeisen mökin itsellemme ja kaiken lisäksi se oli käytännössä saman hintainen kuin Sifferbonkin mökki, mutta pinta-alaa ja asumismukavuutta oli kolminkerroin. Koko homman kruunasi vielä se, että tarjolla oli sauna ilman eri veloitusta. Saunomisen ja asiaan kuuluvan saunaoluen jälkeen mieli oli jo parempi ja päätimme kiertää alueen jalkaisin. Olimme jo tullessamme ihmetelleet motoristien suurtaa määrää, mutta nyt meille selvisi, että paikalla olikin Ruotsin Yamaha Venture klubin kevätretki. Oli seassa muitakin pyöriä, mutta Yamahan suuret matkapyörät olivat pääosassa. Suomessa malli ei ilmeisesti ole koskaan lyönyt läpi, koska en kyseiseen pyörään ollut koskaan aikaisemmin tutustunut.

Näytä suurempi kartta

Tulipa taas todistettua, että unenlaatuun kannattaa panostaa, sillä reissua varten päivittämäni retkeiluvarusteet takasivat minulle koko matkan parhaat unet. Naapuriteltasta sen sijaan kuuluu epämääräistä valitusta kylmyydestä ja muusta epämukavuudesta. Suoritimme aamutoimet aurinkoista maisemaa ihaillen ja tunnelma oli viivyttelevä, ilmeisesti alitajunnassa kumpikin tiedostimme matkan lähestyvän loppuaan ja pyrimme venyttämään jokaista hetkeä. Pakko oli kuitenkin lopulta pakata leiri pyöriin ja ottaa viimeiset kuvat majapaikalta.

Jatkoimme matkaa Peer Gynt -tietä pohjoiseen ja saavutimme tien korkeimman kohdan, jossa oli “pakko” pysähtyä ottamaan taas muutama valokuva. Tie jatkui upeiden maisemien keskellä vielä hetken aikaa, mutta yllättäen renkaiden alle ilmestyikin asfalttia. Olimme saapunut tien yhdelle maksupisteelle Gålån kylään, joka paljastuikin jonkinlaiseksi talvilomakohteeksi. Hetken etsittyämme löysimme Peer Gynt -tien jatkon Gålåsta eteenpäin, mutta tie ei enää kulkenutkaan ylängöllä vaan oli ihan tavallinen hiekkatie. Olo oli hiukan pettynyt ja päätimmekin jättää tien loppuosan väliin. Suuntasimme taas asfaltille ja kohti Vinstran kaupunkia, josta jatkoimme matkaa kohti Ringebuta. Ringebusta lähtee koilliseen tunturinylitystie Fv 385, jolta on mahtamat maisemat Rondanen alueen vuorille. Mutta vielä mahtavampaa näin ajoreissulla oli itse ko. tie, joka kulki kivien ja matalien kasvien peittämän alueen läpi mutkien ja suorien vuorotellessa mukavalla tavalla. Tunturin ylityksen jälkeen ajoimme Koppangin keskustaan ostamaan korvavahaa apteekista (koska korvat eivät enää sietäneet korvatulppien käyttöä) ja nauttimaan lounasta paikalliseen tex-mex-ravintolaan.

Matkalla tunturitieltä Koppangiin olimme ajaneet pitkin tietä nro 3, joka oli aivan liian iso ja suora moottoripyörällä ajettavaksi, joten Koppangista jatkoimme kohti etelää pienmpää tietä Fv 606 pitkin. Renan kohdalla otimme suunaksi Trysilin, jossa oli tarkoituksemme viettää viimeinen yö Norjassa. Trysilissä on Norjan suurin laskettelukeskus ja koko kylä on rakennettu tukemaan vain ja ainoastaan tätä tarkoitusta. Ehkä joskus aikanaan se on ollut tavallinen kylä, mutta nyt tunnelma oli hyvin laskettelukeskusmainen. Löysimme kylän etelälaidalta mukavan oloisen leirintäalueen, jossa pienestä remontoinnista huolimatta meidät otettiin avosylin vastaan. Naapurimökkiinkin majoittui motoristeja, mutta ystävällisistä tervehdyksistä huolimatta ruotsalaiset kollegamme eivät sen tutummiksi illan aikana tulleet. Taisimme olla itse kukin tyytyväisiä jo olemassa olevaan matkaseuraan

Näytä suurempi kartta

Hotellitasoinen aamiainen onkin aika raskas, kun on muutaman aamun käynnistänyt juoman ja hedelmän avulla. Kunnon saksalaiseen tapaan ahdamme kuitenkin itsemme täyteen munakokkelia, nakkeja, paahtoleipä ja ties mitä muuta. Jos nälkä ihan heti yllättää niin on kyllä ihme. Reippain mielin ja täysin vatsoin pakkaamme kamat pyöriin ja suuntaamme kohti päivän seikkailuita.

Kovin pitkälle ei tarvitse ajella, koska ensimmäisenä kohteena on muutaman sadan metrin päässä oleva museokompleksi, jossa tarkoitus on tutustua norjalaiseen aseteollisuuteen, hiihtoon, rahan valmistuksen saloihin sekä työhön hopeakaivoksissa. Jätämme arvokkaimman osuuden matkatavaroista ja ajovarusteet lipunmyyntiin viehättävien neitokaisten huomaan ja suuntaamme itse museon syövereihin. Tutuksi tulevat 1800-luvun lääkärin työkalut, hiihtovoiteet kuin sotilasteknologiakin. Museoista mielenkiintoisimmaksi osoittautuu rahapajan ja hopeakaivosten toimintaan liittyvät, asemuseon ollessa hiukan vaisu ja hiihtomuseon osoittautuessa kokoelmaksi pokaaleja ja vanhoja hiihtoasuja. Hiukan hymyilytti isot pokaalit, jotka oli voitettu noin sata vuotta sitten jossain Keski-Euroopan itäosissa pidetyissä avoimissa mestaruuskilpailuissa. Mahtoikohan muut kuin norjalaiset osallistujat edes tuntea mäkihyppyä lajina ennen ko. kisoja?

Kun museon myymälästä vielä saatiin vielä ostettua tuliaisia, oli aika lähteä keräämään taas kilometrejä taakse. Suuntana oli nyt Lillehammer ja samalla siirtyminen alkuperäisen reittisuunnitelman maisemiin. Tavoitteena oli tälläkin kertaa matkata pienempiä teitä pitkin ja vältellä tylsiksi osoittautuneita pääväyliä. Varsinainen helmi löytyi teiden 7 ja 243 väliltä, jossa kulkee luonnonpuiston reuna-alueilla maksupuomein rajattu hiekkatie. Tien pääura yhdistää kaksi saman kunnan alueella olevaa taajamaa itä-länsi suuntaisesti, mutta tien keskivaiheilta erkanee sivu-ura pohjoiseen. Tätä sivu-uraa pitkin pääsee luonnonpuiston sisälle ihan luvallisesti, mutta se ei ilmeisesti ole enää aktiivisesti hoidettu. Näin ainakin olin ymmärtävinäni norjankielisestä lapusta ilmoitustaululla. Tavallisella perheautolla ei tielle ole mitään asiaa, moottoripyörässäkin on syytä olla normaalia korkeampi maavara. Välillä tie kulkee rinteessä puiden latvojen reunustaessa sitä ja toisaalla taas kuljetaan kapean solan läpi, jossa tien vierusta on täynnä lohkareita. Kun pahin on takana ollaankin luonnonpuiston ylpeyden, eli Bukollen-tunturin juurella, jossa sivu-ura liittyy puistoon pohjoisesta päin tulevaan kulkuväylään. Tästä eteenpäin onkin sitten leppoisaa hiekkatietä ja maisematkin muuttuvat vähemmän jylhiksi.

Vaikka suunta ei ollutkaan lopulta kaikkein komeimpien vuonojen äärelle, niin lautalle oli kova hinku. Norjan neljänneksi suurimman järven Randsfjordenin yli kulkee lautta, mutta pahaksi onneksemme se liikennöi pyhäpäivinä vain rajoitetusti ja helatorstaina ei valitettavasti lautalle ollut asiaa. Lauttarannassa meitä yritti opastaa norjalainen motoristipariskunta, joka tiukasti väitti lautan kulkevan, vaikka lauttarannan ilmoitustaululla toisin luki. Aikamme kinasteltuamme hekin taisivat uskoa, että ilman kuljettajaa oleva lautta tuskin ihan äkkiä liikahtaa, joten erkanimme omiin suuntimme unohtaen lauttakyydin. Järven länsipuolta kulkikin oikein mukava tie, jota pitkin oli nautinnollista ajella kohti pohjoista. Dokkassa pidimme pienen tauon ja suunnittelimme reittiä loppupäiväksi, vakaana aikomuksenamme majoittua Lillehammeriin.

Tie numero 250 Dokkasta Lillehammerin kulmille olikin melkoinen pikataival vuorten yli ja mutkista ei ollut pulaa. Ajelimme tietä omasta mielestämme oikein reippaalla otteella, mutta norjalaiset autoilijat ja ennen kaikkea yksi iso BMW R1200GS Adventure osoittivat luulomme vääräksi. Vauhdit tuntuivat olevan paikallisilla sitä tasoa, että kaikki huhut norjalaisten poliisien tiukasta rangaistuskäytännössä alkoivat kuulostaa legendoilta. Meillä kun ei kuitenkaan ollut kiire, niin emme päättäneet seurata esimerkkiä. Vuoren ylityksen jälkeen Lillehammer näkyi jo etäältä ja toiveikkaina odottelimme jo majapaikan löytymistä. Vapaista mökeistä ilmoittavia viittoja ei liiemmin tien varsilla näkynyt, joten suuntasimme Lillehammerin leirintäalueelle tiedustelemaan majapaikkkaa. Vapaana oli vain neljän hengen mökkejä ja melkoisen kovaan hintaan. Kun hintaneuvotteluista ei tullut mitään, päätimme jatkaa matkaa. Pizza/kebab-tyyppisen päivällisen jälkeen jätimme Lillehammerin taaksemme ja suuntasimme kohta Skeikampenin laskettelukeskusta.

Emme me laskettelemaan olleet menossa Skeikampeniin, siellä vain sijaitsee Peer Gynt Vegenin alkupää. Kyseessä on tunturiylängön ylittävä yksityinen hiekkatie, jolta on upeat maisemat niin Jotunheimin kuin Rondanenkin alueen suurille vuorille. Tien varrelle on vuosien varrella kertynyt erilaisia maja- ja ruokapaikkoja, mutta niitäkään emme olleet etsimässä. Tarkoituksenamme oli nimittäin löytää ylängöltä mukava paikka telttayötä varten, joten heti kun tie oli noussut ylös aloimme telttapaikan etsinnät. Muutaman kilometrin jälkeen löysimmekin oikein idyllisen paikan kahden lammen läheltä.

Telttojen pystytyksen aikana heitimme huulta läheisen huipun valloittamisesta ja hiukan väittelimme tähän tarvittavasta ajasta. Kuten niin usein käy, niin vastauksen löytämiseksi olimme pakotettuja testaamaan asian. Otimme siis iltaohjelmaan vielä pienimuotoisin tunturivaelluksen puron ylityksineen kaikkineen. Kävi ilmi, että allekirjoittaneen arvio oli lähempänä oikeaa, mutta siihen päästäksemme pidimme kyllä aika reipasta tahtia yllä. Voi olla, että Sakun arvion mukaisella kulkutahdilla olisi jaksanut nauttia huipun maisemista hiukan enemmän

Näytä suurempi kartta